Hetki luonnossa: Pohjoisen tuntureilla ja vaaroilla

Aloitan tällä postauksella "Hetki luonnossa"-sarjani, jossa kerron valokuvien ja sanojen kautta kokemistani, inspiroivista luontohetkistä ja niiden tunnelmista - tervetuloa retkelle mukaan!

Luonnossa minuun vetoavat vaistomaisesti korkeat paikat, joilden huipuilta voin nähdä kauas avaraan maisemaan ja yhtaikaa maata, taivasta ja vettä. Kun pitkän kiipeämisen jälkeen katselen huipulta avautuvaa laajaa maisemaa, koen valtavaa vapauden, rauhan, kauneuden ja kunnioituksen tunnetta - tänne samalle paikalle on mahdollisesti jo oma esi-isäni tai -äitinikin tuhansia vuosia taaksepäin kiivennyt ja kokenut samankaltaiset tuntemukset. 

Lapin luonto kuvastaa eniten minun "sielunmaisemaani" - muistan että jo pienenä lapsena olin nähnyt valokuvia Lapin luonnosta ja tuntenut vahvasti, että niissä on jotakin "kotoisaa". Siellä onkin vielä jäljellä monia retki- ja vaelluskohteita, mitkä tuntuvat kutsuvilta: varsinkin Käsivarren pohjoisimmat osat, Urho Kekkosen kansallispuisto ja Inarin seutu, sekä Kemi-Rovaniemi-Ranua-alueen kolmikko kiehtovat. Olen kuitenkin käynyt jo Äkäslompolon tuntureita huiputtamassa ja nähnyt myös Särkitunturin huipulta avautuvan upean, jopa maalauksellisen maiseman Pallastunturien suuntaan, mistä olenkin napannut ylimmäisen valokuvan.   

Puoli kilsaa korkean Kellostapulitunturin valloittaminen oli hieno kokemus - se olikin ensimmäinen tunturinhuiputukseni ja muistan vieläkin sen vapauden tunteen, kun kiipesin rinteellä auringon lämmittämässä lohkarekivikossa koko ajan ylemmäksi, niin että edessäni näkyi lähestyvän huipun korkeuksiin kurottava ja harmaa kiviseinämä, takanani puolestaan aukesi maisema lähimmille tuntureille joilla näkyi vielä lumilaikkujakin ja taustalla erottui kauempana olevien tunturien sinerrystä, ja kirkkaansininen keskipäivän poutataivas levittäytyi katoksena koko maisemalle. Huipulla oli karun kaunista ja avaraa tunturimaisemaa, vastakkaisella puolella kohonnut Kesänkitunturi reunusti sinisenä hohtavaa Kesänkijärveä, ja kirkas aurinko tuntui olevan lähellä. Upea ja jopa taianomainen tunne ensimmäistä kertaa kokemanani! Kellostapuli oli hyvä esimerkki myös luonnon moniulotteisuudesta, koska sinne noustiin tuuhean vihreän ja sammaleisen rinnemetsän läpi, missä kirkas tunturipuro kohisi kauniina koko metsäpätkän ajan ja sen yläjuoksulla oli kirkasvetinen (mutta jääkylmä) kurulampi, jonne puolestaan laski vesiputous ylempää rinteeltä. 

Tunturin rinnepuissa näkyi myös kuukkelipariskunta, jotka oranssinväriset pyrstöt hehkuen pyrähtelivät oksalta toiselle, nokkivat jäkälänpaloja ja lopulta istahtivat vierekkäin "nokittelemaan" toisiaan. Toisena päivänä puolestaan metsäautotien varressa näkyikin hieman yllättävämpi näky, kun porotokan sijaan tien laidalla näkyikin laulujoutsenpariskunta untuvikkoineen! Ne olivat ilmeisesti matkaamassa pienemmältä pesälammelta suurempaan vesistöön, missä kasvavien poikasten on helpompi harjoitella lentämään.

Kauempana Kolin kansallispuiston laitamilla kohoaa puolestaan Ryläys-vaara, jonka rinnehavumetsä juurakkopolkuineen on myös tunnelmallinen kulkea ja pitkä nousu palkitaan upealla maisemalla, kun lähes joka suunnassa avautuu Kolin jylhien vaarojen reunustama metsämaisema ja järvien sinerrys, ja huipulta tiputtautuu valtavista kivenlohkareista muodostunut "putous" alas laaksoon päin - kaunis paikka niin päivänvalossa kuin auringonlaskunkin aikaan.